Moni nuori pari joutuu kohtaamaan sen kipeän tilanteen, että raskaus ei yrityksistä huolimatta ala. Tahaton hedelmättömyys osuu tänä päivänä jopa joka kuudennen hedelmällisessä iässä olevan parin kohdalle.

Lapsettomuus on ikävää, varsinkin jos lasta todella on halunnut pitkään eikä sitä vain voi saada. Adoptio toki on mahdollisuus, mutta jos haluaa itse biologisesti äidiksi tai isäksi, ei adoptiolapsikaan täysin korvaa sitä ihan omaa lasta.

Vielä kurjempaa on se, jos haluaisi lapsen ja todennäköisesti olisi myös niin hedelmällinen, että sellaisen saisi, eikä ole miestä. Onneksi minulla ei ole edes halua lapseen. Onneksi niin omasta kuin lapsenkin puolesta; en väitä, etteivät masentuneet voisi olla hyviä äitejä, mutta minä en kykene tässä tilassa huolehtimaan edes itsestäni. Miten kävisi lapsen? Lapsi tuskin saisi kovin paljon hellyyttä ja rakkautta, kun äiti makaa sängyllä itkien ja yrittäen tappaa itsensä lääkkeillä, kun ei enää vain jaksa.

Jos minusta joskus tulisi äiti, olisin huono sellainen. Omat menot menisivät lapsen etujen edelle ja lapsi joutuisi olemaan paljon yksin. Kun äiti raahaisi baarista uusia miehiä kotiinsa joka viikonloppu, lapsi saisi vierestä katsoa miten äiti ja uusi isäehdokas "rakastavat" toisiaan heti ensisilmäyksestä lähtien. Ruuaksi lapsi saisi kerran päivässä makaroneja ja tonnikalaa öljyssä. Hyvät eväät elämälle.

Onneksi lapsi ei ole ajankohtainen, eikä tule varmaan koskaan olemaankaan. En jaksaisi sitä, että lapsenikin elämä menisi yhtä pilalle kuin omani on viimeaikoina mennyt. En jaksaisi huolehtia hänen hyvinvoinnistaan, eikä minua kiinnostaisi hänen koulukavereidensa uudet harrastukset.

Olisin huono äiti, mutta tämä päivä ei olekaan omistettu minulle, vaan kaikille niille äideille, jotka ovat lapsensa onnellisesti tai vähemmän onnellisesti saaneet pyöräytettyä. Kaikki äidit eivät ole hyviä, mutta osa on sitten toistenkin puolesta.

Näin unta, että asuin Kuopion keskustassa keltaisen kerrostalon toisessa kerroksessa, sisustukseni ollessa keltainen ja ruokapöydälläni oli punaruudullinen pöytäliina. Asuin talossa yksin.

Uni ei ollut painajainen, mutta sen voi tulkita painajaismaisesti. Oliko uni enneuni, joka kertoo elämäni tulevasta tylsyydestä, yksin asumisesta rumassa talossa? Ja toisessa kerroksessa. Jos joskus muutan nykyisestä asunnostani, en halua asua näin matalalla - haluan tuntea, kuinka talon perustukset horjuvat Suomen ilmaston leutojen tuulien heilutellessa rakennusta. Toisaalta taas kärsin korkean paikan kammosta, joten 15. kerros ei myöskään kuulu unelmiini.

Sain unihalvauksen viimeyönä, minua pelotti. Makasin sängyssä, kun yhtäkkiä se alkoi täristä ja heilua vallattomasti. Yritin huutaa apua, mutta suuni ei liikkunut, ja kun yritin avata nyrkkiin puristunutta kättäni, se ei auennut. En tiedä, oliko sängyn tärinä mielikuvitukseni tuotetta vai tärisinkö itse niin paljon, mutta en uskaltaut nukkua loppuyönä vaan menin keittämään kahvit.

Naapurin ukko katsoi asuntooni päin yöllä keltaisessa valossa kylpytakki päällä. Teki mieli näyttää sille keskisormea, en kehdannut, sillä seuraavan kerran se kuitenkin runkkaa.

Kun sanoin J:lle, miten kaunis hän on, kun hän hymyilee sillä tietyllä tavallaan, hän hihittelee ja ehkä kiittää - riippuu päivästä. Joskus hän toteaa, että olen ärsyttävä, kun ylistän häntä kaiken aikaa. Kohteliaisuuksia kaverille, niitä kehuni vain ovat, mutta silti tarkoitan niitä tosissani. Piristystä päivään.

Kun hän sanoo minua rumaksi, en saisi lannistua, sekin on vain piristystä päivään. Huumoria, hän sanoo, mutta menettääkö huumorikin tehonsa jos samoja vitsejä hokee jatkuvasti? Koskaan en ole ollut varma, onko rumaksi haukkuminen ollut pelkkää vitsiä vai J:n tahtoa alistaa minua. Lannistaa minua, tahallaan painaa minut masentuneeksi, jotta hän saisi hetken omaa rauhaa.

Jos minä sanon häntä vitsillä rumaksi, hän mököttää pari päivää, vittuilee, huutaa, on kaikkea tekemistä vastaan - ja jos kehun, hän on lähes samanlainen. Hän saa tehdä mitä ikinä tahtookaan, minä en, ja hän saa tehdä sitä siksi, että hän tarkoittaa sen huumorilla, minä kuulemma en. Jos sanon, että tuokin oli vitsi, hän mököttää ja sanoo, ettei vitseistäni ota selvää. Pitäisikö minun vitsailla rumuudesta ja läskeydestä useammin, vaikken sitä edes tahtoisi tahallaan tehdä, kun tiedän itse miten pahalta sellainen tuntuu?

Minä en tunne itseäni alistuvaksi osapuoleksi, en tahdo tuntea. Toisaalta en löydä itsestäni dominoivia piirteitäkään. Olen vain tavallinen, harmaa hissukka, joka kärsii rankoista mielialanvaihteluista ja käy silloin tällöin juttelemassa terapeutin kanssa vääränlaisista lääkkeistä.

Mietin tänään taas ahdistusta. Se on pysynyt hetken poissa, johtuneeko lääkkeistä vai siitä, että en ole ollut tekemisissä J:n kanssa hetkeen. Se nainen saa minut aina kiehumaan. Rakastan häntä, ystävänä.