Kun sanoin J:lle, miten kaunis hän on, kun hän hymyilee sillä tietyllä tavallaan, hän hihittelee ja ehkä kiittää - riippuu päivästä. Joskus hän toteaa, että olen ärsyttävä, kun ylistän häntä kaiken aikaa. Kohteliaisuuksia kaverille, niitä kehuni vain ovat, mutta silti tarkoitan niitä tosissani. Piristystä päivään.

Kun hän sanoo minua rumaksi, en saisi lannistua, sekin on vain piristystä päivään. Huumoria, hän sanoo, mutta menettääkö huumorikin tehonsa jos samoja vitsejä hokee jatkuvasti? Koskaan en ole ollut varma, onko rumaksi haukkuminen ollut pelkkää vitsiä vai J:n tahtoa alistaa minua. Lannistaa minua, tahallaan painaa minut masentuneeksi, jotta hän saisi hetken omaa rauhaa.

Jos minä sanon häntä vitsillä rumaksi, hän mököttää pari päivää, vittuilee, huutaa, on kaikkea tekemistä vastaan - ja jos kehun, hän on lähes samanlainen. Hän saa tehdä mitä ikinä tahtookaan, minä en, ja hän saa tehdä sitä siksi, että hän tarkoittaa sen huumorilla, minä kuulemma en. Jos sanon, että tuokin oli vitsi, hän mököttää ja sanoo, ettei vitseistäni ota selvää. Pitäisikö minun vitsailla rumuudesta ja läskeydestä useammin, vaikken sitä edes tahtoisi tahallaan tehdä, kun tiedän itse miten pahalta sellainen tuntuu?

Minä en tunne itseäni alistuvaksi osapuoleksi, en tahdo tuntea. Toisaalta en löydä itsestäni dominoivia piirteitäkään. Olen vain tavallinen, harmaa hissukka, joka kärsii rankoista mielialanvaihteluista ja käy silloin tällöin juttelemassa terapeutin kanssa vääränlaisista lääkkeistä.

Mietin tänään taas ahdistusta. Se on pysynyt hetken poissa, johtuneeko lääkkeistä vai siitä, että en ole ollut tekemisissä J:n kanssa hetkeen. Se nainen saa minut aina kiehumaan. Rakastan häntä, ystävänä.